Viimein viime yönä iski koti-ikävä. Olinkin jo odottanut sitä. Vahingossa löysin tuttujen kuvia galleriasta. Piti sitten nousta ylös ja kirjoittaa aiheesta pieni novelli. Ja oikeastaan se helpotti todella paljon, tuosta voisikin tulla hyvä tapa. Aina kun ahdistaa niin kirjoittaa pahan olon pois. Monikin ficcari sanoo, että kirjoittaminen helpottaa, mutta ennen en sitä todella tajunnut. Ihan siistiä. Joo, ehkä mä laitan sen novellin nyt tähän. Ei perustu tositapahtumiin.

Keinutaan

Istun keinussa ja kuvittelen että sinä työnnät minulle vauhtia. Muistan, kuinka meillä oli tapana pysähtyä tänne vähäksi aikaa matkalla tarhasta kotiin. Minä keinuin ja sinä annoit minulle vauhtia, niin että hiukseni hulmusivat tuulessa ja huuliltani purkautui onnellinen nauru. Miksi emme enää tee niin?

Nousen keinusta ja kävelen hitaasti puistossa olevan penkin luo. Tässä me istuimme kesäisin, jäätelöä syöden. Sinä söit vanilijaa, minä suklaata. Puolessavälissä vaihdoimme. Minä olin aina ehtinyt syödä enemmän.

Ostin tänään uuden laukun. Sinä pitäisit siitä. Se on valkoinen, ja siinä on sydämen muotoinen koru. Valkoinen oli aina sinun lempivärisi. Sanoit sen olevan niin puhdas ja viaton. Minä toivon että siellä missä sinä nyt olet, on paljon valkoista.

Kyllä minä tiesin, että jokainen päivä tulisi elää kuin se olisi viimeinen. Kuitenkin, kukaan ei voinut tietää että se viimeinen tulisi olemaan juuri se päivä. Minä olin aina pitänyt hirvistä, ja luonnosta ylipäänsä. En pidä enää. Ennen olin rakastanut autossa matkustamista, sitä tunnetta mahanpohjassa kun vauhti kiihtyy yli satasen. Muistan, kuinka silloin avasit kattoikkunan ja minä sain nostaa siitä käteni ja tuntea tuulen. Nykyään vältän autolla matkustamista viimeiseen asti. Niin äiti, kyllä minä tiesin että jokainen päivä tulisi elää kuin se olisi viimeinen. Mutta sitä minä en tiennyt, kuinka paljon sen todella ymmärtäminen tulisi sattumaan.

Sellaista siis syntyi kahden aikaan yöllä. Oikeastaan, ei minulla ole ikävä parhaita ystäviäni, vaan niitä, joita en laske ystävikseni, vaan ennemminkin kavereiksi tai tutuiksi. Koska minä tiedän, että kun taas menen Suomeen, niin ne ystävät odottaa mua siellä ja haluaa nähdä mut heti kun meen. Mutta sitten on niitä, joille ei voi vain soittaa ja sanoa että tekis mieli nähdä. Niitä, joiden kanssa ei vain ole niin hyviä ystäviä, mutta jotka silti on tosi tärkeitä. Kaiken tämän lisäksi, on niitä, jotka on tosi tärkeitä ja joista tietää että ne ei tule olemaan mua vastassa, koska ne ovat jo jatkaneet elämää. Muuttaneet muualle opiskelemaan tai töihin. Ja jos sinä aikana kun vielä asuin Suomessa, en heille koskaan soittanut ihan vaan kuullakseni niiden äänen, niin kuinka mä muka voisin tehdä niin nyt? Varsinkin kun en usko olevani heille yhtä tärkeä kun he mulle.

Ihan tuossa muutama tunti sitten tein pitkästä aikaa lättyjä. Se on aika terapeuttistakin, koska jos onnistuu, on tosi hyvä, ja jos ei, niin ei haittaa. Kaikkien asioiden pitäs mennä niin. Ekat neljä lättyä poltin oikein kunnolla pohjaan, koska yritin samaan aikaan väitellä Ilen kanssa kannabiksen laillistamisesta finissä. Ei enää pärjää ilman nettiä. Enkä kyllä haluaisikaan. Jopa tuollaiset nettiväittelyt on niin ihania. Saa väitellä anonyymisti, vetäytyä silloin kun haluaa ja hyökätä silloin kun haluaa. Olen muutenkin riippuvainen huomaamisesta finissä. Jos joku vaikka quoteaa minua, niin hymyilen ääliömäisesti vähintään tunnin. Jos joku on kommentoinut minun kirjoitustani, vieläpä todella hyväksi, niin hymyilen vähintään koko loppupäivän.