Kävin eilen pyrkimässä uuteen kouluun, ja vasta sieltä tultuani sain luettavakseni koulun säännöt. Ja mitä hemmettiä, onko tämä ala-aste vai lukiotasoinen koulu? Finistä, melkein suoraan kopioitu:

Niin äärikatolinen ettei mitään järkeä. Ensinnäkin sen lattiaan on sisäänkäynnin kohalle maahan mosaiikilla kirjotettu sana "Veritas" mikä tarkoittaa "totuutta". Ei ihan yhtä uskontovapaa kuin suomi..

Tämän koulun jälkeen pitäs näiden oppilaiden mennä suoraan yliopistoon, mutta missä välissä nämä lapset täällä oikein kasvaa ja aikuistuu? Nimittäin, koulun säännöissä (millä muuten vois tapetioda yhden huoneen, niitä on sen verran monta aanelosta) lukee, että jokaisen oppilaas on kuljetettava koko ajan mukanaan vihkoa, jolle en nyt keksi parempaa nimitystä kuin reppu-vihko, mitä siis ainakin minun entisellä ala-asteella kuljetettiin ykkösluokalla. Tähän vihkoon kuuluu oppilaan merkitä läksynsä, ja koulu suosittelee vanhempia tarkistamaan tuon vihon säännöllisesti. Camoon! Ne on 17-vuotiaita nuoria naisia eikä ala-asteelaisia! Kun minä olin suomessa lukiossa niin kyllä, meille annettiin läksyjä ja ei, niitä ei kukaan pakottanut tekemään.

Koulu on myös säännöissä ilmoittanut "suositeltavat" läksyjenluku-määrät per päivä, ja minun ikäisilleni se ilmeisesti on 3 tuntia per päivä, ja esim. 12-vuotiaalle kaksi ja puoli... Hullun hommaa.  Koulussa ollessa ei myöskään saa pitää kuin kahta korvista tai vaihtoehtoisesti kahta sormusta kerrallaan. Voitte varmaan arvata että tähän kaatuvat nyt minun unelmani nenäkorusta, se kun on tiukasti kielletty. Huulikoru tosin ei. Pitäskin varmaan sellanen hankkia.. Ehkä niille ei vain ole tullut mieleen..
 
Ja suomen lukiosta tuli mieleeni, me kävimme kavereiden kanssa aina shoppailemassa ja kahvilla välkillä, mutta eipä käydä tässä nykyisessä koulussani. Koska oppilaat eivät saa poistua koulualueelta päivän aikana. Jos he haluavat poistua, heillä pitää ensin olla vanhemman lupalappu, mihin haetaan allekirjoitus rehtorilta, mikä näytetään vahtimestarinkopilla, mistä huoltaja (kuka tahansa aikuinen ei käy) hakee lapsensa. Suora quote sääntökirjasta: "Studenst are not allowed to wait for their parent at the school gates, they must be collected from the office." Oikeesti, collected. Viimeksi mut on "haettu" tarhasta. Ja kaikkein pahinta tässä on, kuten jo sanoin, seuraava koulutusaste on yliopisto. Missä välissä nämä oppilaat muka oppivat huolehtimaan itsestään? Eikö se "itsestään huolehtimaan oppiminen" ole kuitenkin tärkeintä koulussa, derivointi tulee vasta hyvänä kakkosena?

Tulee kyllä mielenkiintoinen vuosi. Varsinkin kun en ole vielä osannut päättää, haluanko suorittaa Leaving Certificaten vai en. Periaatteessa se LC kyllä kannattaisi, koska jos saisin siitä hyvät arvosanat, sillä olisi paljon helpompi pyrkiä ulkomaille yliopistoon kuin suomalaisella matura-tutkinnolla eli siis ylioppilastutkinnolla. Plus jos päättäisin lähteä vain ulkomaille yliopistoon, niin mun ei tarttis käydä lukiota loppuun ollenkaan. Olisin sitten kaksi vuotta edellä muita, mikä kyllä mulle sopisi oikein hyvin, sen verran kunnianhimoinen olen ja tahdon aina olla erilainen. Mutta kyllä siitä tulisi hiton vaikeaa. Koko vapaa-aika, kirjaimellisesti menisi koulussa. En tiedä haluanko sellaista. Enkä edes osaa päättää, mitä aineita ottaisin tutkintoon..

Viimein viime yönä iski koti-ikävä. Olinkin jo odottanut sitä. Vahingossa löysin tuttujen kuvia galleriasta. Piti sitten nousta ylös ja kirjoittaa aiheesta pieni novelli. Ja oikeastaan se helpotti todella paljon, tuosta voisikin tulla hyvä tapa. Aina kun ahdistaa niin kirjoittaa pahan olon pois. Monikin ficcari sanoo, että kirjoittaminen helpottaa, mutta ennen en sitä todella tajunnut. Ihan siistiä. Joo, ehkä mä laitan sen novellin nyt tähän. Ei perustu tositapahtumiin.

Keinutaan

Istun keinussa ja kuvittelen että sinä työnnät minulle vauhtia. Muistan, kuinka meillä oli tapana pysähtyä tänne vähäksi aikaa matkalla tarhasta kotiin. Minä keinuin ja sinä annoit minulle vauhtia, niin että hiukseni hulmusivat tuulessa ja huuliltani purkautui onnellinen nauru. Miksi emme enää tee niin?

Nousen keinusta ja kävelen hitaasti puistossa olevan penkin luo. Tässä me istuimme kesäisin, jäätelöä syöden. Sinä söit vanilijaa, minä suklaata. Puolessavälissä vaihdoimme. Minä olin aina ehtinyt syödä enemmän.

Ostin tänään uuden laukun. Sinä pitäisit siitä. Se on valkoinen, ja siinä on sydämen muotoinen koru. Valkoinen oli aina sinun lempivärisi. Sanoit sen olevan niin puhdas ja viaton. Minä toivon että siellä missä sinä nyt olet, on paljon valkoista.

Kyllä minä tiesin, että jokainen päivä tulisi elää kuin se olisi viimeinen. Kuitenkin, kukaan ei voinut tietää että se viimeinen tulisi olemaan juuri se päivä. Minä olin aina pitänyt hirvistä, ja luonnosta ylipäänsä. En pidä enää. Ennen olin rakastanut autossa matkustamista, sitä tunnetta mahanpohjassa kun vauhti kiihtyy yli satasen. Muistan, kuinka silloin avasit kattoikkunan ja minä sain nostaa siitä käteni ja tuntea tuulen. Nykyään vältän autolla matkustamista viimeiseen asti. Niin äiti, kyllä minä tiesin että jokainen päivä tulisi elää kuin se olisi viimeinen. Mutta sitä minä en tiennyt, kuinka paljon sen todella ymmärtäminen tulisi sattumaan.

Sellaista siis syntyi kahden aikaan yöllä. Oikeastaan, ei minulla ole ikävä parhaita ystäviäni, vaan niitä, joita en laske ystävikseni, vaan ennemminkin kavereiksi tai tutuiksi. Koska minä tiedän, että kun taas menen Suomeen, niin ne ystävät odottaa mua siellä ja haluaa nähdä mut heti kun meen. Mutta sitten on niitä, joille ei voi vain soittaa ja sanoa että tekis mieli nähdä. Niitä, joiden kanssa ei vain ole niin hyviä ystäviä, mutta jotka silti on tosi tärkeitä. Kaiken tämän lisäksi, on niitä, jotka on tosi tärkeitä ja joista tietää että ne ei tule olemaan mua vastassa, koska ne ovat jo jatkaneet elämää. Muuttaneet muualle opiskelemaan tai töihin. Ja jos sinä aikana kun vielä asuin Suomessa, en heille koskaan soittanut ihan vaan kuullakseni niiden äänen, niin kuinka mä muka voisin tehdä niin nyt? Varsinkin kun en usko olevani heille yhtä tärkeä kun he mulle.

Ihan tuossa muutama tunti sitten tein pitkästä aikaa lättyjä. Se on aika terapeuttistakin, koska jos onnistuu, on tosi hyvä, ja jos ei, niin ei haittaa. Kaikkien asioiden pitäs mennä niin. Ekat neljä lättyä poltin oikein kunnolla pohjaan, koska yritin samaan aikaan väitellä Ilen kanssa kannabiksen laillistamisesta finissä. Ei enää pärjää ilman nettiä. Enkä kyllä haluaisikaan. Jopa tuollaiset nettiväittelyt on niin ihania. Saa väitellä anonyymisti, vetäytyä silloin kun haluaa ja hyökätä silloin kun haluaa. Olen muutenkin riippuvainen huomaamisesta finissä. Jos joku vaikka quoteaa minua, niin hymyilen ääliömäisesti vähintään tunnin. Jos joku on kommentoinut minun kirjoitustani, vieläpä todella hyväksi, niin hymyilen vähintään koko loppupäivän.

Hieman on mennyt taas koneella istumiseksi viime päivinä. Oikeastaan ihan liikaa eilen. Koko päivän istuin sängyllä kone sylissä ja enimmäkseen olin finissä. Mielenkiintoinen Sinä ja fini -keskustelu ja paljon offaamista. Loppuajaksi Kanavalle, missä en ollutkaan käynyt aiemmin. Ihan siistiä porukkaa tuntuu finissä liikkuvan ja tällainen nettitutustuminen on yllättävän hauskaa. Ennen en tuntenut minkäänlaista intoa tutustua ihmisiin netissä tai ylipäänsä istua yli puolta tuntia koneella. Sitten kuvioon astuivat ficit ja elämä meni siinä. En valita, hauskaahan tuo on.

Olen huomannut että minä kirjoitan ficcejä aika harvoin. Mutta sitten kun saan pakotettua itseni kirjoittamaan, niin kyllä minä saan kirjoitettua, eikä se ainakaan omissa silmissä vaikuta millään lailla pakotetulta. Tiedä sitten miten muiden mielestä. Kommenteistakaan kun ei aina tiedä. Ja niistäkin on kyllä tullut keskusteltua. Laitoin finissä nimenmuutoshakemuksen jo vähän aikaa sitten, saa nähdä saanko sen nickin vaihdettua nyt kun adminit tulivat lomilta. Toivottavasti. Toisaalta olen alkanut tottua siihen Jassminadaraan, varsinkin kun toiset ovat alkaneet keksiä lempinimiä. Se on aikas siistiä. Tuntee kuuluvansa porukkaan.

Mutta olen minä kyllä aika saamaton noiden ficcien kanssa. Tänään kirjoitin kaksi todella lyhyttä lukua ja yhden postasin nettiin. Ajattelin ottaa periaatteeksi noiden jatko-ficcien kanssa, että en postaa lukua nettiin ennen kuin seuraava on valmis. On jotenkin turvallisempi olo kun ei tarvitse olla niin kiire sitten siinä kirjoittamisessa. Joo, hävettää melko paljon se Seitsemäs-kerta-toden-sanoo-aloitus mikä on vieläkin finissä esillä. Mutta ajattelin tässä joskus kirjoittaa sen uusiksi ihan eri tavalla. Kun kirjoittaa parodia-ficciä parituksesta James/Lily, on aika vaikea kirjoittaa myös uskottavaa ficciä heistä. Mutta minä yritän. Aika ison palan kyllä haukkasin kun heti osallistuin FFsataseen, mutta en ole sitä vielä katunut. Saas nähdä sitten kun ficcejä on kertynyt 60 eikä mielikuvitus enää riitä.

Pitäisi jaksaa mennä ulos muttakun en jaksa. Pitäisi etsiä koulu muttakun en jaksa. Pitäisi tiskata, mutta jaksanko minä? En. Kesäloma saa laiskaksi. Odotan kauhulla sitä aikaa kun oikeasti pitää mennä kouluun eikä voi olla koko päivää finissä. Toisaalta ihmisten kanssa keskusteleminen livenä voi olla melko siistiäkin. Saisivat vaan nyt nuo kaverit Suomessa tulla edes messengeriin niin voisi niitäkin vähän "nähdä". Ei ole oikein että heillä on elämä kotona ja mä vaan istun sisällä päivät pitkät.

Tänään menee hyvin. Oikeesti pitkästä aikaa menee kunnolla hyvin, tai ainakin tuntuu siltä vaikka kaikki ei meniskään. Joo, tätä asuntoa on tullut hehkutettua, mutta oikeastaan kaikki hyvä olo johtuu pelkästään tästä asunnosta. Tänään päätin lähteä kävelylle. Otinpa siis kännykän, mp3-soittimen ja avaimet pöydältä, kengät jalkaan ja ulos. Merenrantaan kävelylle ja voi että oli oikeasti kaunista. Rakastan merta, en tosin meressä uimista. On vastenmielistä kun ympärillä on vain sumuista vettä eikä tiedä että mikä ötökkä tai hirviö sieltä hyökkää seuraavaksi. No, se kävely. Suomessa minun olisi pitänyt joko kävellä lähellä kotoa, eikä siinä ole mitenkään erityisen kaunista tai mukava kävellä, tai sitten olisi pitänyt mennä bussilla jonnekkin todella kauas. Se sijaan täällä astuu vain ovesta ulos. Rakastan sitä. Täällä merenranhta on niin paljon hienompi kuin vaikkapa Nallikari Oulussa. Pääsee vieläpä paljon lähemmäs vettä ilman että menee hiekalle. Lisäksi merenrantaa on sellainen kolme kilsaa käveltävää, eli ei ihan heti lopu kesken eikä tarvitse sahata sitä yhtä pientä rantaa edestakaisin.

Vielä odotellaan parempaa hellaa, kattiloita ja pyykinkuivaustelinettä, ja elämä alkaa olla lähellä täydellistä täällä. Oon melko yllättynyt kun on niin vähän ikävä kotiin tai Suomeen ylipäänsä. Tosin, tulee vietettyä vähän liikaa aikaa netissä ja on ärsyttävää kun kaikki eivät tee niin =) No, feels something like summertime, ja meikä vois taas lähtä kattomaan että miltä siellä merellä näyttää.

Joskus on ihan kiva olla yksin. Oikeastaan, jos omistaa hyvää musiikkia mp3-soittimellaan, voi joskus olla kivempi olla yksin kuin kaverin kanssa. Muutama päivä sitten kävin eräällä merenrannalla, mistä näki ihanasti kauas ulapalle. Vesi oli kylmää, joten en kahlannut, mutta etsin kyllä paljon simpukoita. Ne alkoi sitten myöhemmin hotellilla haista ja osan jouduin heittämään pois. No, kuitenkin, kävellessäni tällä rannalla olin yksin ja se tuntuikin ihan hyvältä. Kuuntelin soittimestani Imogen Heap: Hide and Seek ja tuijottelin kauas merelle, Haddaway: What is Love ja käveleskelin, TLC: Wateffalls ja etsin simpukoita, sekä viimeisenä ja siksi parhaimpana: Pirates of the Caribbeanin tunnaria He´s a Pirate ja hyppelin kallioilla, yrittäen hypätä aina sopivassa kohdassa kappaletta. En erityisemmin pidä elokuvasarjasta, ainoa hyvä kohta on ensimmäisen elokuvan alussa kun Jack saapuu satamaan, mutta sen tunnari on jotain niin mahtavaa. Siitä tulee aina hyvä mieli, se on niin iloinen ja mahtipontinen ja suorastaan huokuu sellaista onnistumista. Joo, saattoivat ohikulkijat hieman ihmetellä minun hyppelehtimistäni, mutta ei niistä tarvitse aina välittää. Eihän?

Minä olen yllättävän kateellinen ihminen. Ei se elämää haittaa juurikaan, mutta voisinpas taas hieman tehdä listaa, tällä kertaa ihmisistä joille olen kateellinen:

1. Ihmiset, jotka ovat tyytyväisiä elämäänsä, vaikkei se ihan täydellistä olisikaan.
2. Kirjoitustaitoiset. Ne, joilla on sata ideaa päässä odottamassa paperille laittamista, ja varsinkin jos noista ideoista tulee ihanaa luettavaa. Itse sitä aina tuntee kirjoittavansa todella huonosti.
3. Ihmiset, jotka osaavat käyttää tietokonetta hyvin, kuvankäsittelyohjelmia tai kodata. Minulla ei esimerkiksi ole hajuakaan mistään koodauksesta tai HTML-koodeista ja tämänkin sivun pohjan kävin hakemassa Kikiltä.
4. Soittotaitoiset. Jotkut vain osaavat soittaa pianoa tai kitaraa niin kauniisti. Erityisen kadehdittavaa on kun joku soittaa todella hienosti, mutta näyttää samalla siltä kuin mikään ei voisi olla helpompaa.
5. Tähän väliin ne ainaiset rikkaammat ja laihemmat ja paremman näköiset ihmiset. Tosin tällä hetkellä tämä kohta ei minua oikeastaan häiritse, siksi vasta viidentenä.
6. Terveet ihmiset. Ainakin ne joilla ei ole allergiaa kuten minulla. On nimittäin erittäin ihastuttavaa olla allergikkona maassa, jossa kaikki, ihan kaikki, talot ovat homeessa.
7. Luontevat ihmiset. Sellaiset, joiden ei tarvitse miettiä seurassa mitä seuraavaksi teksi jottei vaikuttaisi tyhmältä, vaan voisi vain olla oma itsensä. Ehkä tähän samaan kohtaan kuuluvat myös itsevarmat ihmiset. Joo, niin kuuluukin.
8. Lopuksi hieman itseironisesti, ihmiset jotka eivät ole kateellisia.