'Cause we were raised,
To see life as fun and take it if we can.

   the Cranberries - Ode to my family

Minulle laulettiin tämä laulu kun kerroin, että olen muuttamassa vuodeksi pois. En pysty kertomaan kuinka paljon se minulle merkitsi. Lähde vain, pidä hauskaa. Mutta tule takasin, sillä meidän tulee sinua ikävä. No, en voi sanoa, että minulla nyt jo kovin suuri ikävä olisi. Mutta ehkä olisin mieluummin silti kotona. Väkisin tulee mietittyä, että haluaako tässä nyt kokonaista vuotta viettää jossain hornan tuutissa, yksin pienessä asunnossa.

Kun aloitin lukion, opo ensimmäisellä tunnilla piti mielenkiintoisen kyselyn. Käsi ylös ne, joiden mielestä elämän paras aika on ohi. Käsi ylös ne, joiden mielestä elämän paras aika on jossain tulevaisuudessa. Ja käsi ylös ne, joiden mielestä elämän paras aika on nyt, lukioaika. Minulle on aina jaksettu kertoa tarinoita legendaarisista lukiovuosista, jotka ovat elämän parasta aikaa. Yhden vuoden ehdin Suomessa lukiossa olla, ehkä viihdyinkin. Mutta elämän parasta aikaa? Ovatko nämä niitä ihmisiä, joista tulee minulle "elinikäisiä ystäviä"? Ei. Ja vielä vähemmän nyt, kun olen juuri sen keskimmäisen vuoden pois. Juuri siitä tämä tämänhetkinen pohdintakin lähti liikkeelle. Kannattaako erilaisten kokemuksien takia viettää vuosi poissa ystävien luota, poissa kotoa, myöhästyttää valmistumista?

May God bless and keep you always,
May your wishes all come true,
May you always do for others
And let others do for you.
May you build a ladder to the stars
And climb on every rung,
May you stay forever young,
Forever young, forever young,
May you stay forever young.

      Bob Dylan - Forever young

Minä en halua vanheta. Toisaalta, en halua olla lapsikaan, nuori on paras vaihtoehto. Vanhuus pelottaa, ja varsinkin se aika, kun minusta oikeasti tulee vanhus. Silloin sitä on kuin lukittuna omaan kotiinsa, koska ei jaksa mennä uloskaan, köpötellä muutama metri ja uupua. En halua viettää päiviäni sisällä, katsoen mitäänsanomattomia ohjelmia televisiosta aivan liian kovalla, koska kuulo on jo mennyt. En halua päivän kohokohdan olevan kauppareissu sadan metrin päähän, tai kukkien kastelu naapurille kättä heilauttaen. En halua kangistua kaavoihin, en halua lopettaa elämistä, tuntemista. Kaikkein eniten, en halua katsoa taaksepäin elämääni, ja katua jotain asiaa joka jäi tekemättä. Mutta katuisinko minä todella sitä, jos en olisi lähtenyt tänne? Vai tulenko katumaan sitä että lähdin. Vain niitä asioita kadutaan, jotka jäävät tekemättä. Onko tosiaan näin? Tuleeko tästä vuodesta niin mahtava, että jos saisin kokea sen uudestaan, tekisin sen heti? Rehellisesti sanottuna, tällä hetkellä en tiedä. Ja koska nykytietämykseni valossa en tule ainakaan fyysisesti olemaan ikuisesti nuori, haluanko viettää yhden elämäni parhaimmista vuosista täällä? Haluanko olla vuoden erossa ystävistäni ja ikävöidä heitä niin paljon että sattuu? Ja haluanko hankkia uusia ystäviä täältä, jotka todellisuudessa ovat vain "oikeiden" ystävieni korvikkeita, mutta joita loppujen lopuksi tulen ikävöimään vielä enemmän kuin suomalaisia?

May the road rise up to meet you.
May the wind be always at your back.
May the sun shine warm upon your face;
the rains fall soft upon your fields and until we meet again,
may God hold you in the palm of His hand.

    An old Irish blessing